Oon pitäny vaivasen kuukauden tauon kuulumisten kertomisessa, joten kerrottavaa ois aikas paljon.. Siitä syystä ajattelin vähän jakaa asioita, vähintään kahteen eri postaukseen.
9.11 tiistaina tapahtu jotain ihan kauheeta, sellasta mitä en toivois kenellekään tapahtuvan. Meidän koira Remu nimittäin katos.
Iskä oli sillon sen kanssa normaalisti jänismetsällä, Remu kun on dreeveri. Mä sain sit illalla tietää, että Remu ei oo tullu takas metsältä, ja iskä joutuu jäämään yöks meidän sukulaisten luo maalle, missä se yleensä metsästää. En halunnu alkaa panikoida asiasta vielä sillon, mutta sitten kun iskä tuli keskiviikkona takas kotiin ilman Remua, aloin huolestua ihan kunnolla. Ja tietenkin just sinä yönä kun Remu katos niin sato lunta, joten ettiminen oli aika mahotonta. Iskä sitten kävi siellä monena päivänä sitä ettimässä, laitettiin radioon ja lehteen katoomisilmotus, ja iskä kerto kaikille siellä lähiseudulla asuville että ottavat yhteyttä jos ees näkevät sitä.
Viimestään sunnuntaina, isänpäivänä, menetettiin toivo ihan lopullisesti, ja porukat kävi viemässä hautakynttilän metsään mihin se katos.
19.11 perjantaina, eli yli 1,5 viikon päästä, tapahtu kuitenkin jotain mitä kukaan meistä ei ois uskonu tapahtuvan. Mun serkku jonka perhe asuu siellä metsästysmailla soitti, että joku siellä lähiseudulla oli nähny pihallaan pienen metsästyskoiran. Mentiin kaikki ihan sekasin, ja ajattelin vaan että miten se muka pystyis olemaan Remu, kun kukaan ei ollu nähny siitä aiemmin vilaustakaan. Arveltiin ehkä kaikkein eniten että se ois pudonnu jäniksen perässä heikkoihin jäihin. No porukat tietty lähti takas etsintöihin, mutta joutuvat taas jäämään yöks. Lauantaina soitin heti että onko mitään uutta, ja olin pakahtua onnesta, kun sain kuulla että monet oli nähny Remua.
Klo 15.20 sain sitten elämäni parhaimman puhelun, että Remu oli vihdoin löytyny, joku kylän asukas oli saanu sen pihaltaan kiinni. Puhelun jälkeen itkin niin paljon onnesta että tuntu ettei sydän enää kestä. Ja en oo elämässäni sitä ennen muistaakseni ikinä itkeny onnesta.
Parin tunnin päästä viimein porukat tuli kotiin, ja pääsin halimaan aliravittua luuviulu-Remua. Se oli niiin laiha, että kyllä säälitti. Toinen koiramme Pimu oli aluks mustis, kun oli jo tottunu saamaan kaiken huomion, mutta onneks niiden välit vaikuttaa jo normaaleilta. Remukin on jo oma entinen itsensä alun arkuuden jälkeen, paitsi että ruokahalu on vielä entistäkin kovempi, jos se on ees mahollista.
(Kuvat otettu pari päivää löytymisen jälkeen, harmi etten saanu kunnollista kuvaa missä näkyis miten laiha se oli. Ennen se oli nimittäin aika pönäkässä kunnossa. :D)
Sillon kun Remu ei ollu isänpäivänä kotona, ajattelin että ois maailman paras lahja että Remu tulis vielä kotiin, nimittäin kaikkein rankinta Remun katoominen oli mun iskälle. Vaikka en hyväksykään metsästämistä, niin sen ansiosta Remu ees meille otettiin kun oli seiskalla, ja jos Remua ei ois löytyny siinä ois menny myös mun iskän rakas harrastus, ja perheenjäsen. Ja se on vasta 4 vuotta.
Ne vajaat kaks viikkoo oli rankat, ja se huoli ja epätietosuus oli jotain sanoinkuvaamatonta. Nyt voidaan vaan olla onnellisia ja kiitollisia siitä ihmeestä mikä tapahtu.
Ois mukavaa kuulla lukijoille tapahtuneista niin ilosista asioista, että ne on saattanu kyyneliin asti. :)
Monday, December 6, 2010
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment